Olen jälleen onnistunut kapuamaan hentoja vaaleanpunaisia tikkaitani pitkin liian korkealle. Menneet viikot ovat katkoneet tikkaideni askelmat ja minä olen pudonnut hitaasti, mutta varmasti. Eilen putosin tömähtäen maanpinnalle. Sattui ja sattuu vieläkin, en ymmärrä miten en ikinä opi. Miksi aina kivuta, ei koskaan saavuta huippua aina vain tömähdyksiä, kipua ja häpeää.
Typeryyteni tulen toistamaan aivan varmasti, vain yksi hento sana ja kokoan jälleen tikkaitani pyrkien samalla säilyttämään henkisen tasapainoni. Henkinen tasapaino pyrkii vain unohtumaan kavutessa. Liian usein ongelmani on myös valinta kaksien tikkaiden väliltä, kiivetäkö näitä vai noita toisia pitkin. Päädyn heilumaan molempien välillä edestakaisin ja seurauksena on usein pitkitetyn hidas raastava putoaminen, ja siltikin lopullinen törmäys sattuu kovinkovin paljon ehkä jopa liikaa.

Aivan sama, ei minuakaan kiinnosta. Tämä on vain elämää, joka ei tänäänkään maistu minulle.