Olen jälleen onnistunut kapuamaan hentoja vaaleanpunaisia tikkaitani
pitkin liian korkealle. Menneet viikot ovat katkoneet tikkaideni
askelmat ja minä olen pudonnut hitaasti, mutta varmasti. Eilen putosin
tömähtäen maanpinnalle. Sattui ja sattuu vieläkin, en ymmärrä miten en
ikinä opi. Miksi aina kivuta, ei koskaan saavuta huippua aina vain
tömähdyksiä, kipua ja häpeää.
Typeryyteni tulen toistamaan aivan varmasti, vain yksi hento sana ja
kokoan jälleen tikkaitani pyrkien samalla säilyttämään henkisen
tasapainoni. Henkinen tasapaino pyrkii vain unohtumaan kavutessa. Liian
usein ongelmani on myös valinta kaksien tikkaiden väliltä, kiivetäkö
näitä vai noita toisia pitkin. Päädyn heilumaan molempien välillä
edestakaisin ja seurauksena on usein pitkitetyn hidas raastava
putoaminen, ja siltikin lopullinen törmäys sattuu kovinkovin paljon
ehkä jopa liikaa.
Aivan sama, ei minuakaan kiinnosta. Tämä on vain elämää, joka ei tänäänkään maistu minulle.
torstai, 17. tammikuu 2008