Aina välillä pelkkä toisen ihmisen läheisyys helpottaa. Voi sattua
aivan liian paljon, mutta silti jos yksikin ihminen helpottaa oloa...
Istuimme keskustelemassa elämästä vakavasti eräänä iltana. Tai yönä.
Kuitenkin. Oli sen verran valoisaa, että pimeästä televisiosta pystyi
erottamaan itsensä ja sen toisen. Molemmilla pesuvadit
jaloissa/käsissä. Molemmilla heikko olo. Oksettavaa.
On niin
helppoa vaipua itsesääliin. Eihän kenelläkään muulla ole näin huonoa
elämää. Ei ole. Tai jos onkin niin ei sen väliä. Itse hän on sen
aiheuttanut. Minähän en huonolle elämälleni mahda mitään. Mutta jos
toisella onkin sama ongelma. Kuinka mukavaa on välillä keskustella!
Kaksi viikkoa alkaa kohta <3. Sen jälkeen koulu. Ei se haittaa.
Koulua ei ole pakko käydä jos tyytyy elämään pelkkänä luuserina. Kivaa!
torstai, 27. heinäkuu 2006