Aina välillä pelkkä toisen ihmisen läheisyys helpottaa. Voi sattua aivan liian paljon, mutta silti jos yksikin ihminen helpottaa oloa...
Istuimme keskustelemassa elämästä vakavasti eräänä iltana. Tai yönä. Kuitenkin. Oli sen verran valoisaa, että pimeästä televisiosta pystyi erottamaan itsensä ja sen toisen. Molemmilla pesuvadit jaloissa/käsissä. Molemmilla heikko olo. Oksettavaa.
On niin helppoa vaipua itsesääliin. Eihän kenelläkään muulla ole näin huonoa elämää. Ei ole. Tai jos onkin niin ei sen väliä. Itse hän on sen aiheuttanut. Minähän en huonolle elämälleni mahda mitään. Mutta jos toisella onkin sama ongelma. Kuinka mukavaa on välillä keskustella!

Kaksi viikkoa alkaa kohta <3. Sen jälkeen koulu. Ei se haittaa. Koulua ei ole pakko käydä jos tyytyy elämään pelkkänä luuserina. Kivaa!